6. novelli

   Istun kotona omassa nojatuolissani. Karvainen vilttini on lämmin ja mukavuudentuntua lisää tulikuuma piparminttutee. Sade hakkaa ikkunoita vasten ja vanhan koivun oksat heiluvat uhkaavasti. Tabletiltani selaan viimeisimmät blogi päivitykset ja mietin eilisillan tapahtumia.


   Päätän lähteä ulos kävelemään. Kadut tulvivat ja hiukseni sekä vaatteeni ovat hetkessä läpimärät. Haistan voimakkaasti kastemadon ja muistan sen ainoan syyn miksi vihaan tätä. Pienestä pitäen olen inhonnut vesisateesta johtuvaa kastemadon hajua, ja niiden välttelyä märillä kaduilla. Olen kuitenkin niitä harvoja ihmisiä jotka muuten pitävät sateesta. Näen erään koiranulkoiluttajan katsovan minua nyrpeästi, miksi hymyillä tällä säällä?


   Hymyilen miehelle kahta leveämmin, ehkä saan hänet ärsyyntymään entisestään. Rakastan tunnetta kun hiukseni kehystävät naamaani märkinä, pisaroiden valuessa alas kaulalleni. Rakastan tunnetta kun ohuet vaatteeni liimautuvat ihooni ja muuttuen läpinäkyviksi. Rakastan tunnetta sateen keskellä, samalla tuntien oloni lämpimäksi. Rakastan tunnetta kun saan heittää käteni levälleen ja pyöriä hullun lailla. Rakastan tätä vapauden tunnetta, joka minut valtaa aina kun seison sateessa.  Kun ei ole kiire mihinkään, eikä mistään tarvitse välittää. Saan vain olla. Vain minä, kesäinen vesisade ja läpimärät varpaani.


   Ja pienen hetken minusta tuntuu, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Niin on aina käynyt ja niin tulee aina käymään. Jokaisesta pahasta seuraa myös aina jotain hyvää. Elämä on kuin säätila, aina ei paista aurinko. Muutokset voivat tulla yllättäen, kulman takaa voi hyökätä suuri myrsky aivan odottamatta. Mutta meidät on tehty selviytymään. Meitä ei ole tehty sokerista, eihän?

Ei minua ainakaan.